Punainen lintu istui ikkunan reunalla edessäni. En tiedä, kuinka kauan se on ollut siellä, ehkä tunteja, mitä tiedän. En ollut tiennyt paljon ympärilläni tapahtuvasta isän kuoleman jälkeen. Äiti sanoi aina, että pidin kiinni isän takin hännästä enkä koskaan antanut hänen mennä liian pitkälle. Näytti siltä, että kun hän ohitti, hän otti koko maailman mukanaan, ja olin eksyksissä. Melkein lopetin tämän kirjan kirjoittamisen tähän, koska tuntuu, että sanoja on nykyään niin paljon ja niitä on väsynyt liiallinen käyttö. Mutta kirjoitan edelleen ja riskin, että luulet, että se on vain klisee, mutta kuule sydämeni. He eivät ole. Hänen poismenonsa tyhjensi värin sateenkaaresta ja melodian musiikista. En löytänyt tietä takaisin elämään, koska minulla ei ollut aavistustakaan missä olin. Olin jossain elävien maan ja isän nykyisen välissä. En ollut koskaan ollut täällä ennen.
 
Huomasin punaisen linnun vain, koska se koputti ikkunaa. Oli kylmä joulukuun päivä, ja lehdet makasivat maassa, syksyn loistosta oli nyt jäljellä vain ruskea mätänevien lehtien matto. Taivas oli harmaa, tai ainakin muistan sen sellaisena. Taivas on viime aikoina tuntunut aina harmaalta. 
 
Punainen purskahdus tuli näkyviin, ja kun hän koputti nokkallaan lasia, tuijotimme toisiamme. Usein odottamattomat, näennäisesti merkityksettömät tapahtumat saavat aikaan suuret muutokset. En tiennyt sitä silloin, mutta pieni lintu ei vain koputtanut lasia, vaan nokkii sitä surun koteloa, johon olin loukussa, kuin lintu, joka nokkisi pois kuorta, kun on aika syntyä. Surussani muodostui halkeamia, vaikka en sitä tiennytkään.